Markku Paasonen

Geb. 1967 in Oulu im Norden Finnlands. Er studierte Philosophie und Theologie unter anderem in Oslo und Münster. 1997 veröffentlichte er den Gedichtband Aurinkopunos (dt. Sonnenflechte), im selben Jahr wurde er mit dem J.-H.-Erkon-Lyrikpreis ausgezeichnet. In Finnland wurde er vor allem als Autor von Prosagedichten bekannt. Mit Pienet kalat syövät suuria kaloja (dt. Kleine Fische fressen große Fische) erschien 2014 sein erster Roman.

Er war ein Großstadtmensch, ich aber war ein Landmensch und ein Kleinstadtmensch. Das heißt aber nicht, dass er die Großstädte liebte oder ich das Land oder die Kleinstädte, ganz im Gegenteil, denn er hasste die Großstädte, er hasste die Großstädte wie die Pest, wie er ab und an erklärte: Ich hasse die Großstädte wie die Pest, wohingegen ich sowohl das Land als auch die Kleinstädte hasste, wie ich ab und an erklärte. Er hasste und brauchte die Großstädte, wohingegen ich das Land und die Kleinstädte hasste und brauchte. Er schrieb Gedichte, in denen er erklärte, er hasse Großstädte wie die Pest, aber er tat es so, dass niemand ahnen konnte, dass er nicht nur Großstädte hasste, sondern auch Großstädte brauchte, dass er Großstädte mehr als alles andere brauchte, dass er sich ein Leben ohne Großstädte nicht vorstellen konnte und deshalb seine Koffer packen und nach Paris oder Berlin oder in eine andere Großstadt fliehen musste.

Markku Paasonen: Pienet kalat syövät suuria kaloja, Helsinki: Teos 2014, 114ff. (Übers. C.B. & B. LR.).*

Die Geschichte, von zeitgenössischen finnischen Kritiker:innen als elegant-originelle Bernhard-Pastiche (»Bernhard-pastissi«, Mäkijärvi 2015: n. p.) bezeichnet, beginnt und endet im südwestfinnischen Kemiö. Im billig angemieteten Ferienhäuschen seiner Großmutter versucht der Erzähler, ein wenig erfolgreicher Schriftsteller und zeitweiliger Volkshochschullehrer für Creative Writing, selbst zu schreiben. Sein Onkel, vereinzelte Dorfbewohner, Kellnerinnen und eine Geliebte sind die wenigen Sozialkontakte des schlaflosen Autors, der weniger schreibt als Alkohol trinkt, nervös auf der Stelle tritt, »vom Wohnzimmer in die Küche und von der Küche ins Wohnzimmer und vom Wohnzimmer ins Schlafzimmer und vom Schlafzimmer ins Wohnzimmer und vom Schlafzimmer in die Küche und von der Küche ins Schlafzimmer.« (»olohuoneesta keittiöön ja keittiöstä olohuoneeseen ja olohuoneesta makuuhuoneeseen ja makuuhuoneesta olohuoneeseen ja makuuhuoneesta keittiöön ja keittiöstä makuuhuoneeseen«, Paasonen 2014: 114f; Übers. C. B. & B. LR.).

In einem bernhardschen Sprachsog assoziativer Wiederholungen beschreibt er das Milieu der finnischen Einöde, etwa die Sprachbarriere zwischen ihm und seiner finnlandschwedischen Umgebung: »Der Verkäufer sprach nur Schwedisch; entweder konnte er nicht genug Finnisch und zog es daher vor, mit mir Schwedisch zu sprechen, oder er konnte genug Finnisch und zog es dennoch vor, mit mir Schwedisch zu sprechen, oder er konnte nicht genug Finnisch und zog es daher vor, mit allen Kunden Schwedisch zu sprechen, oder er konnte genug Finnisch und zog es dennoch vor, mit allen Kunden Schwedisch zu sprechen.« (»Myyjä nimittäin puhui yksinomaan ruotsia; asia oli joko niin että hän ei osannut riittävästi suomea ja puhui siksi mieluummin ruotsia minun kanssani, tai niin että hän osasi kyllä riittävästi suomea mutta puhui silti mieluummin ruotsia minun kanssani, tai niin että hän ei osannut riittävästi suomea ja puhui siksi mieluummin ruotsia kaikkien asiakkaiden kanssa, tai niin että hän osasi kyllä riittävästi suomea mutta puhui silti mieluummin ruotsia kaikkien asiakkaiden kanssa.«, Paasonen 2014: 11; Übers. C. B. & B. LR.). Von Anfang an bestimmend sind auch Konflikte mit seinem wohlhabenden Onkel, dessen Allsätze in bernhardesken Inquit-Ketten wiedergegeben werden:

Es ist widerwärtig, sagte der Onkel, während er das Gewehr ölte, dass Menschen in den Supermarkt gehen und in Plastik verpacktes Fleisch kaufen, ohne zu wissen, woher es kommt, aus welcher Produktionsanlage, aus welchem Schlachthof. Es ist weder dem Wert des Menschen noch dem Wert des Tieres angemessen. In einen Supermarkt zu gehen und in Plastik verpacktes Fleisch von Tieren zu kaufen, die in einer Produktionsanlage aufgezogen und in einem Schlachthof geschlachtet wurden, anstatt frei im Wald herumlaufen zu dürfen, ist widerwärtig, sagte der Onkel und schob einen mit Waffenöl befeuchteten Putzstock in den Gewehrlauf. Menschen, die so etwas tun, sind widerwärtig. Solche Menschen sind keine Naturmenschen, solche Menschen sind Mörder. Solche Menschen sind feige Mörder, denn solche Menschen stehen einem Tier nicht Auge in Auge gegenüber, sondern lassen andere die Drecksarbeit machen, in Produktionsanlagen und Schlachthäusern. Meine Cousins kauften kein Fleisch im Supermarkt. Sie waren keine Mörder, sie waren Naturmenschen. Ich hingegen ging in den Supermarkt und kaufte kaltblütig in Plastik verpacktes Fleisch. Ich wusste nicht, wo der Mensch aufhört und die Natur anfängt, oder wo die Natur aufhört und der Mensch anfängt, oder wo die Kultur aufhört und die Natur anfängt, oder wo die Natur aufhört und die Kultur anfängt, also konnte ich genauso gut in den Supermarkt gehen und in Plastik verpacktes Fleisch kaufen.

Paasonen: Pienet kalat syövät suuria kaloja, 8ff. (Übers. C. B. & B. LR.).**

Zudem hält der Onkel der halb gescheiterten Künstlerexistenz des Erzählers die beruflichen Erfolge seiner gutbürgerlichen Cousins vor. Für Kunst scheint in dieser durchrationalisierten Welt kein Platz zu sein, Literatur wird sinnbildlich entsorgt: Die neureichen Anrainer einer benachbarten Villa entsorgen die alte Bibliothek im Wald, wo die Bücher langsam verrotten − vielleicht auch in Anlehnung an ein Diktum Regers in Bernhards Alte Meister (1985), in dem dieser das Gros der österreichischen Literatur dem Misthaufen übermacht.

 

Clemens Braun

Zitate im Original

* »Hän oli suurkaupunki-ihminen, mutta minä olin maaseutuihminen ja pikkukaupunki-ihminen. Siitä ei kuitenkaan pidä päätellä, että hän olisi rakastanut suurkaupunkeja tai että minä olisin rakastanut maaseutua tai pikkukaupunkeja, ei suinkaan, sillä hän vihasi suurkaupunkeja, hän vihasi suurkaupunkeja kuin ruttoa, minkä hän minulle tuon tuostakin ilmoitti: minä vihaan suurkaupunkeja kuin ruttoa, kun taas minä vihasin sekä maaseutua että pikkukaupunkeja, minkä minä hänelle tuon tuostakin ilmoitin. Hän sekä vihasi että tarvitsi suurkaupunkeja, kun taas minä sekä vihasin että tarvitsin sekä maaseutua että pikkukaupunkeja. Hän kirjoitti runoja, joissa hän ilmoitti vihaavansa suurkaupunkeja, kuin ruttoa, mutta sen hän teki niin, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi, että hän paitsi vihasi myös tarvitsi suurkaupunkeja, että hän tarvitsi suurkaupunkeja enemmän kuin mitään muuta, että hän ei olisi voinut kuvitellakaan elävänsä ilman suurkaupunkeja, ja sen tähden hänen täytyi tuon tuostakin pakata laukkunsa ja paeta Pariisiin tai Berliiniin tai johonkin muuhun suurkaupunkiin.« (Paasonen 2014: 114ff.)

** »Sen sijaan on vastenmielistä, setä sanoi öljytessään kivääriä, että ihminen menee supermarkettiin ja ostaa sieltä muoviin pakattua lihaa, tietämättä mistä se tulee, mistä tuotantolaitoksesta, mistä teurastuslaitoksesta. Se ei ole sopivaa ihmisen arvolle eikä se ole sopivaa eläimen arvolle. Ihminen menee supermarkettiin ja ostaa sieltä muoviin pakattua lihaa joka on peräisin eläimistä joka on kasvatettu tuotantolaitoksessa ja teurastettu teuraslaitoksessa sen sijaan että se olisi saanut juosta metsässä vapaana, se on vastenmielistä, setä sanoi ja työnsi kiväärin piippuun aseöljyllä kostetun tupon. Ihmiset jotka tekevät niin ovat vastenmielisiä. Sellaiset ihmiset eivät ole luonnonihmisiä, sellaiset ihmiset ovat tappajia. Sellaiset ihmiset ovat raukkamaisia tappajia, sillä sellaiset ihmiset eivät katso eläintä silmistä silmään vaan antavat toisten tehdä likaisen työn, tuotantolaitoksissa ja teurastuslaitoksissa. Minun serkkuni eivät ostaneet lihaa supermarketista. He eivät olleet tappajia, he olivat luonnonihmisiä. Minä sen sijaan menin supermarketiin ja ostin sieltä muoviin pakattua lihaa, kylmäverisesti. Minä en tiennyt missä ihminen loppuu ja missä luonto alkaa, tai missä luonto loppuu ja missä ihminen alkaa, tai missä kulttuuri loppu ja missä luonto alkaa, tai missä luonto loppu ja missä kulttuuri alkaa, niinpä saatoin aivan hyvin mennä supermarkettiin ja ostaa sieltä muoviin pakattua lihaa.« (Paasonen 2014: 8ff.)

Literaturverzeichnis

Mäkijärvi, Esa: »Puolisynkkä yksinpuhelu«. In: Kiiltomato-Lysmasken, 29. Jänner 2015, https://kiiltomato.net/critic/markku-paasonen-pienet-kalat-syovat-suuria-kaloja/.

Paasonen, Markku: Pienet kalat syövät suuria kaloja. Helsinki: Teos 2014.